Missä on SHOW?

Teksti: Luukas Viskari
Kuvat: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Tunnelmia Showbandin uuden musiikkivideon kuvauksista.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Harjoitustilassa harjoitellaan. Tauoilla napataan kupillinen kahvia ja käydään vaikkapa ulkona haukkaamassa happea. Sama toistuu monta kertaa päivässä, viikossa ja kuukaudessa. Mihin tällä tähdätään? Onko Showband nykyään bändi ilman show’ta, vaiko yhtye lainkaan?

Bassolinjat groovaavat, kitarat kisailevat sooloillaan. Koskettimet tuovat soundeillaan yhteissointiin uusia ulottuvuuksia ja puhaltimet riffittelevät tiukasti sekä rummut ja lyömäsoittimet pitävät koko paketin kasassa. Tämän kaiken ylle on laulajien helppo rakentaa melodiaa. Vaikka Showband ei ole tämän kevään aikana päässyt näyttämään energiaansa yleisölle, show´n luonne ei jäisi kenellekään epäselväksi, jos kurkistaisi yhtyeen treenikselle Parolannummella.

Kun helmi-maaliskuun taitteessa saimme tietää, mikä on yhtyeemme syyskuuhun asti, harteillemme laskeutui jokavuotinen taakka. Kokoonpano on jo vuosia ilahduttanut ja riehaannuttanut koko kansaa massiivisen energisillä keikoillaan. Aikaisemmat kokoonpanot ovat nostaneet riman korkealle, minkä vuoksi meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ylittää se. Tehtävämme palvella yleisöä loppuillan huipennuksena, joka ei jätä ketään kylmäksi, vaatii jokaiselta paljon. Taakka ei ole raskas, kun sen jakaa koko yhtyeen kanssa. Showbandissä ei löysäillä – ja kuten aina ennenkin, tavoitteena on olla kaikkien aikojen paras Showband.

Mutta kuten kaikki jo tietävätkin, tänä keväänä show on pitänyt luoda uudella tapaa. Enää ei riitä, että ohjelmisto on rautainen ja se esitetään antaumuksella. Enää ei voi laulattaa yleisöä ja tanssittaa heitä musiikin tahtiin. Mitä se tekee sotilassoittajan motivaatiolle? Se ei tietenkään laske, vaan jäyhinkin basisti sisuuntuu, että nyt jos koskaan on aika laittaa kaikki likoon.

Varusmiessoittokunnan saapumiserän I/20 teema on ollut tehdä jotain pysyvää. Videomuotoon tehtyjä julkaisuja on enemmän kuin koskaan ennen, ja niin tilanne todennäköisesti tulee jatkumaankin. Vaikka ennen 110 % on pitänyt ladata yhteen hetkeen, homma ei ole yhtään helpottunut, kun ollaan siirrytty studiomaiseen työskentelyyn. Julkaistava materiaali on muutamaa päällekkäistä äänitystä lukuunottamatta koko yhtyeen live-ottoja, joissa piileekin haasteensa. Miten saada yleisön ja yhtyeen välisen vuorovaikutuksen intensiteetti kasarmioloissa tehtyyn äänitteeseen ja videoon? Ja vieläpä siten, että sitä katsomaan ja kuulemaan voi palata vielä vuosia myöhemmin.

Monet ihailevat muusikoita, kuinka synnynnäisen lahjakkaita he ovat. Usein muusikko vastaa siihen kuitenkin, että harjoittelulla on ollut suurin merkitys. Showband tavoittelee timanttista lopputulosta. Se ei tule millään muulla kuin kovalla työllä. Nykyään harjoitella täytyy vielä kahta kovemmin, jotta sen tulos kestää kauemminkin kuin yhden keikan ajan. Onneksi tätä työtä on taltioimassa huikeat tekniikka- ja viestintätiimin jäsenet, joiden ammattitaito hakee vertaistaan.

Tekniikka- ja viestintätiimi toimivat linkkinä bändin ja yleisön välillä.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Showband ei kuitenkaan ole vakavamielinen kone, jossa paiskitaan niska limassa töitä. Bändin olemassaolon tärkein syy on tuoda hymy ihmisten kasvoille ja irtaannuttaa kuulija hetkeksi arjesta. Tanssijalan saa vipattamaan, kun postiivisuus huokuu esiintyvästä yhtyeestä, oli se sitten isolla lavalla tai älypuhelimen ruudulla.

Kuten kaikessa Puolustusvoimien toiminnassa, niin myös Showbandissa tärkeintä on joukon yhteistoiminta. Musiikki ei ole yksilölaji, eikä mikään välity ulospäin niin selkeästi kuin yhtyeen keskinäinen kemia. Vaikka bändimme on täynnä virtuoottisia muusikoita, paras soittaja tuo toisen soittajan parhaat puolet esiin. Näin kun pidämme yhteishengestä huolta, soivaan lopputulokseen huokuu yhteinen intomme ja palava halumme antaa kaikkemme.

Oli työn alla sitten suomalaista räppiä, 70-luvun groovea, tarkkaan hiottua poppia tai rockin klassikoita, tekemisestämme ei vauhtia puutu. Sana “show” kutittelee jatkuvasti alitajuntaamme ja ohjaa toimintaamme. Sille voi löytää muitakin merkityksiä kuin varsinaisen esiintymisen. Show on pikemminkin mentaliteetti, jonka raameissa työskentelemme palveluksemme ajan. Kaiken täytyy olla isompaa, parempaa, menevämpää ja hiotumpaa. Vaikka joskus 16-henkisen kokoonpanon harjoittaminen mahdollisimman tehokkaasti on kuin yhtä show´ta, ne hetket, kun soitamme harjoitellun settilistan läpi tai näemme ensimmäistä kertaa uuden videomme, tuovat jokaiselle toivoa, että ehkä se tapahtuu vielä joskus tämän kesän aikana. Showband on valmiina keikoille!

Jääkäri Viskari elementissään.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen
  • Jääkäri Luukas Viskari

Jääkäri Viskari on 23-vuotias lahtelaislähtöinen ammattimuusikko, joka toimii Varusmiessoittokunnassa Showbandin kitaristina sekä vannoutuneena kivääritaitoryhmäläisenä. Palveluksensa aikana hän on kunnostautunut ainakin tupansa nopeimpana herääjänä.

Ammuntaa, räjäytyksiä ja laskeutumista – jääkäriharjoitus 2020

Teksti: Juho Rasimus
Kuvat: Puolustusvoimat / Niko Tamminen, Selina Winsten, Lauri Heroja

Yhdessä tehdään – oltiinpa sitten kassulla tai skutsissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Niko Tamminen

Hälvälän harjoitusalueella pidetyn kahden viikon mittaisen maastoharjoituksen ensimmäinen viikko kului eri kokoonpanojen harjoitusten parissa. Sunnuntaina harjoitusten päätteeksi oli kuitenkin aika pakata soittimet, sillä seuraavana päivänä alkaisi Varusmiessoittokunnan jokavuotinen jääkäriharjoitus.

Harjoituksen alussa kerrattiin asekäsittelyn perusteita.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Harjoituksen tarkoituksena on sekä syventää ja harjoittaa jo opittuja sotilaan tietoja ja taitoja että perehtyä täysin uusiin kiemuroihin. Suurimpana uutena kokonaisuutena tulisi olemaan taistelu rakennetulla alueella. Ennakkoon viikon ohjelma vaikutti mielenkiintoiselta ja sääennusteiden mukaan kelikin tulisi olemaan mitä mainioin koko viikon ajan.

Partio vyöryttämässä rakennuksen kulmaa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli koulutusta yhteensä kolmella eri rastilla. Rastien aiheet olivat kevytkonekivääriin (KVKK) tutustuminen, taistelu rakennetulla alueella (myöhemmin TRA) ja köysilaskeutumisen perusteet. KVKK-rastilla käytiin läpi aseen toiminta, osat, purkaminen ja kokoaminen sekä aseen muuta peruskäsittelyä – asioita, joiden tulee olla tiedossa ennen aseella ampumista. TRA-rastilla harjoiteltiin rakennusten ympärillä liikkumista, kulmien ottamista haltuun ja oven läpi hyökkäämistä. Harjoitusalueen huoltorakennukset ja pistooliradan ampumakatos tarjosivat näihin oivalliset puitteet. Viimeisellä rastilla opeteltiin solmimaan köydestä turvalliseen laskeutumiseen soveltuvat valjaat, kiinnittymään köyteen kahdeksikkoa käyttäen ja liikkumaan köydessä oikealla tavalla. Ohjelmaltaan orientoivan maanantaipäivän jälkeen oli hyvä suunnata katse loppuviikon tositoimia kohti.

Kevytkonekiväärin osiin tutustumassa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Tiistaina omalla osastollani oli vuorossa lisää ammunta- ja aseenkäsittelykoulutusta. Aamun alkajaisiksi siirryttiin ampumaradalle 50 metrin penkalle ja harjoiteltiin erilaisia pystystä suoritettavia ammuntoja. Ohjelmassa oli mm. erilaisten käännösten jälkeen ampuminen ja laskeutuminen polvelle ampuma-asentoon. Aluksi ajatus kovilla ladatuista ja kääntyilevistä aseista tuntui jännittävältä, mutta pieni jännitys konkretisoi piippukontrollin ja vaihtimen oikean käytön tärkeyden. Aamupäivällä otettiin myös lisää tuntumaa KVKK:n kanssa toimimiseen, kun aseet otettiin kantoon ja läheisessä metsässä käytiin harjoittelemassa syöksymistä ja ryömimistä niiden kanssa. Tämän jälkeen tavallinen rynnäkkökivääri tuntui lähes höyhenenkevyeltä.

Lounastauon jälkeen ohjelmassa oli ammuntoja tilanneradalla. Hiekkakuoppaa muistuttavalle alueelle oli rakennettu erilaisia esteitä, joiden taakse piti asettua ampumaan eri puolille sijoitettuja kohteita eli tässä tapauksessa ilmapalloja. Radalle oli myös rakennettu huoneita oviaukkoineen, joista mentiin sisälle maanantaina opetellulla tavalla. Huoneet tarkastettiin ja kohteet tuhottiin niiden sisältä. Melkein kaikki aamulla opetellut ampumatavat tulivat radalla käyttöön. Iltapäivän päätteeksi pääsimme vielä tutustumaan toiseen uuteen aseeseen, Glock 17 -pistooliin. Päivällisen jälkeen loppuilta kului kauniin keväisessä säässä tukikohtapalvelun ja seuraavaan päivään valmistautumisen merkeissä.

Tilanneradalla taisteluvarustukseen kuuluivat myös
sirpaleliivi, suojalasit ja aktiivikuulonsuojaimet.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Keskiviikkona oli räjäytyskoulutuksen vuoro. Kouluttajamme kapteeni Latvalan johdolla siirryimme parin kilometrin päähän tukikohdastamme rauhaisalle metsätienpätkälle, joka tulisi toimimaan päivän koulutuspaikkana. Aamupäivän aikana tutustuimme aikatulilangan ja nallin toimintaan, asentamiseen ja tulilangan oikeaan sytyttämiseen. Jo pelkästä nallista lähti kiitettävä posaus, joka voimistui eksponentiaalisesti, kun jokainen sai räjäyttää nallilla oman 60-grammaisen TNT-panoksen. Lounaan jälkeen tutustuttiin vielä erilaisiin räjähdysaineisiin ja erilaisten panostyyppien tehokkuuteen. Koulutuspäivän johtopäätös: 800 grammaa PENO-muoviräjähdettä riittää hyvin halkaisemaan kuutiometrin kokoisen kiven lukemattomiin osiin, kun taas 120 grammaa TNT:tä pintapanoksena ei välttämättä riitä katkaisemaan puunrunkoa. Valitse siis panostyyppisi ja räjähdysaineesi huolellisesti ja tarkoituksenmukaisesti!

Aikatulilanka voidaan sytyttää myös sähkövirran avulla.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Torstaina, viimeisenä varsinaisena harjoituspäivänä, osastollani oli vuorossa vielä viikon jännittävimmältä vaikuttanut koulutus: laskeutumiskoulutus. Aamulla seisoessamme laskeutumistornin varjossa, mielessä pyöri vain ajatus: “Tuolta sitä pitäisi kohta tulla alas.” Ennen sitä solmittiin valjaat maanantaina opetetulla tavalla, ja solmujen tarkistuksen jälkeen kiipeäminen torniin saattoi alkaa. Kuten monessa muussakin asiassa, ensimmäinen kerta on aina pahin. Seisoessani kevyesti huojuvan tornin huipulla ja kiinnittyessäni laskeutumisköyteen, rehellisesti sanottuna jännitti. Reunan yli päästyäni ja muutaman askeleen alas seinää otettuani olo kuitenkin alkoi rentoutumaan ja päästessäni alas mieli teki jo kiivetä takaisin ylös. Torniin saikin kiivetä päivän aikana monta kertaa, kun sieltä tultiin alas ensin ilman ylimääräisiä varusteita, sitten rynnäkkökiväärin kanssa ja lopulta täydessä taisteluvarustuksessa. Ensimmäiset laskeutumiset tehtiin tornin kaltevalta seinältä, mutta iltapäivän lopuksi pääsimme vielä pystysuoralle puolelle kokeilemaan ikkunoiden yli hyppimistä ja niistä sisälle menemistä.

Jääkäri Rasimus tyytyväisenä onnistuneen suorituksen jälkeen.
Kuva: Puolustusvoimat / Niko Tamminen

Päivä aurinkoisessa ja lämpimässä, melkein kesäisessä säässä oli mielestäni lähes ihanteellinen tapa päättää jääkäriharjoituksen varsinainen koulutusosuus. Torstai-illan ohjelmassa oli enää tukikohdan siivoamista, varusteiden pakkaamista ja muuta valmistautumista perjantaiaamuna koittavaa lähtöä varten. Vaikka teltassa nukkumisessa ja maastossa toimimisessa on oma viehätyksensä, kyllä kahden makuualustalla teltassa nukutun viikon jälkeen uni omassa tuvassa ja punkassa maittoi paremmin kuin koskaan ennen.

Viikon aikana useampi pääsi voittamaan pelkonsa.
Kuva: Puolustusvoimat / Niko Tamminen

Harjoitusviikko oli sisällöltään täysin erilainen verrattuna tässä vaiheessa jo hyvin tutuksi tulleeseen soittokunnan arkeen. Missään nimessä se ei kuitenkaan hävinnyt sille yhtään, päinvastoin. Viikon aikana sai harjoittaa lisää jo peruskoulutuskaudelta tuttuja taistelijan taitoja ja kokea paljon uutta. Etenkin räjäytyskoulutuksen itse asennetut panokset ja tunne taisteluvarustuksen kanssa laskeutumisesta tulevat varmasti olemaan niitä asioita, jotka muistaa vielä pitkän aikaa palveluksen jälkeenkin.

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Juho Rasimus

Jääkäri Rasimus on 20-vuotias lyömäsoittaja Savonlinnasta, jonka voit löytää Konserttisoittokunnan takaosasta milloin minkäkin kapistuksen ääreltä. Vapaa-ajalla hän nauttii musiikin kuuntelusta, kirjojen lukemisesta sekä lähialueiden tutkailusta polkupyörän selästä käsin.

Miten tästä kaikesta oikein selviää?

Teksti: Niko Tamminen
Kuvat: Puolustusvoimat / Selina Winsten, Tuomas Puranen, Lauri Heroja

Kaikki soittokunnan virtuoosit yhdessä kuvassa paraatiharjoituksissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Pakkaan kahden lomaviikon jälkeen vihreän reppuni, vedän siisteimmän maastopukuni päälle ja särmään lahkeet siististi varsikenkien päälle. Kotiovi kiinni ja sininen baretti päähän. “Muistinkohan nyt viedä kaikki roskat ja sulkea ikkunat? Enköhän. Onko avaimet ja lompakko taskussa? Kyllä.” Ostan kaupasta tulitikkuja tulevia kamiinansytytyksiä varten ja hieman matkaevästä. Seuraavaksi kohti prikaatia ja kultaista kotiyksikköä.

Tiedossa on neljän viikon yhtäjaksoinen palvelusrupeama, mutta suhtaudun tulevaan odottavaisin ja innokkain mielin – onhan vastassa lähes sata todella mahtavaa tyyppiä! Olemme Suomen ainoa orkesteri, joka saa harjoitella yhdessä vallitsevissa poikkeusoloissa, suorastaan absurdia. Kaikesta huolimatta mieltäni myös askarruttaa, miten onnistun säilyttämään motivaationi haastavissakin tilanteissa. Minkälaista asennetta vaaditaan sotilassoittajalta?

Ensimmäisenä täytyy todeta, että yksin ei selviä, vaikka kuinka jääräpäinen haluaisikin olla. Yhteishengen täytyy olla kohdillaan ja kavereilta pitää uskaltaa pyytää apua. Ralliautoakaan ei voi ajaa yksin. Pääset sillä eteenpäin, mutta ilman kartturia et välttämättä perille. Kun kaikki antavat osuutensa yhteiseen pottiin, lopputuloksesta voidaan saada jotakin ennennäkemätöntä. Tätä tavoittelemme myös Varusmiessoittokunnassa.

Kuviomarssissakin aluksi jokainen harjoittelee itsenäisesti omat askelmerkkinsä, mikä on edellytys koko soittokunnan onnistumiselle.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Milloin voi sitten sanoa, että on tehnyt oman osuutensa? Mielestäni ei koskaan. Aina löytyy jokin asia, jonka voi tehdä paremmin. Pitäisi pikemminkin keskittyä siihen, ollaanko yhdessä asetettu tavoite saavutettu annetussa aikamääreessä. Itse lähden melkein aina suorittamaan annettua tehtävää 110 prosentin intensiteetillä eli toisin sanoen aivan sata lasissa. Kun soittokunta saa kahden tunnin varoitusajalla käskyn lastata itsensä ja varusteensa kohti maastoharjoitusta, olen jo kirmaamassa hakemaan tukikohdan perustamiseen vaadittavaa kalustoa. Pää kolmantena jalkana ei kuitenkaan tarvitse sännätä koko ajan. Parasta on huomata, että vain 70 prosenttia riittää. Nähdä, kun palvelustoveri ilmestyy vierelle harja kädessä tai kun korkea halkokasa on vastassa illalla tukikohtaan palatessa. Kenenkään ei tarvitse palaa loppuun. Soittaessa saadaan taas silloin hyvää jälkeä, kun kaikilla on valtava palo ja halu näyttää yleisölle, mitä kaikkea on harjoiteltu ja missä asiassa ollaan maan huippuja.

Uskomattomiin ja nopeatempoisiin tilanteisiin on myös saanut asennoitua palveluksen aikana. Kuluvan 24 tunnin aikana saatat esimerkiksi istua moduulin (= miehistönkuljetusajoneuvon) kyydissä matkalla pois metsässä sijainneesta tukikohdasta ja soittaa äänitysstudiossa ykköset eli paraatipuku päällä. Tilanne ja tekeminen voivat siis vaihdella laidasta laitaan, mutta silti sitä suorittaa kaiken hyvällä sykkeellä. Tärkeintä onkin osata löytää motivaatio omasta ympäristöstään ja vallitsevasta olosuhteesta. Olkoot sitten kyse nopeasta teltan pystytyksestä tai soinnun täydellisestä virittämisestä. Suhtautumalla avoimesti tulevaan ei myöskään kaadu omiin ennakkokäsityksiinsä, jos on odottanutkin jotakin aivan toista. Sotilassoittaja vaihtaa vaikka lennosta marssista svengaavaan jazziin!

Kun asenne on kohdillaan, kaikki on mahdollista.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Lisäksi kantahenkilökunnalla on suuri rooli motivaation ylläpitäjänä. Vaikka pääsääntöisesti harjoituskuri halutaankin säilyttää, eivät satunnaiset kapellimestarin repeämiset ole pahitteeksi. Väsyneenä prima vistan (= sellainen nuotti, jota ei ole koskaan aiemmin soittanut) soittaminen ei ole kovin tuottoisaa, mutta yhdessä koetut haasteet hitsaavat hyvin kokoonpanoa yhteen. Konserttisoittokunnassa kapellimestareiden suusta kuuluneet lausahdukset “tuo kuulosti sellaiselta piipittävältä hinaajalta, jolla on murrosikä” ja “argh, vielä kerran hitaammassa tempossa” ovat olleet suoraa palautetta siitä, että timanttiseen lopputulokseen on vielä matkaa, mutta nekin ovat lisänneet motivaatiota harjoitella vielä enemmän. Ja kun joskus orkesterin edestä kuuluu “Siinähän oli musiikkia!”, on se palkinto onnistuneesta tekemisestä.

On luonnollista, että joskus motivaatio saa kolauksen. Inttiympäristössä siihen liittyy yllättäen hyvin usein väsymys. Väsymys voi esimerkiksi syntyä unenpuutteesta, kun oma kiertoparipartiovuoro on sattunut aamuyön pimeille ja vaakaräntäisille tunneille tai kun on soittanut koko päivän ensin istuen ja sen jälkeen marssien ulkona sormet hieman kohmeessa. Sen verran osaan kertoa, että kolmenkin intensiivisen soittopäivän jälkeen klarinetistin naama on kovalla koetuksella ja tarvitsee palautumisaikaa. Aina löytyy kuitenkin joku saman kokenut kohtalontoveri, jolle puhua. Yksin ei kannata jäädä märehtimään, vaan kannattaa avata rohkeasti suunsa tilanteen tullen. Toki suuret valituksen sanat kannattaa sanoa mieluummin pienen kuin suuren ryhmän edessä, ettei liiaksi leimaa ilmapiiriä negatiiviseen suuntaan.

Vaikka olisi kuinka sosiaalinen ja viihtyisi suuressa ihmisjoukossa, yksin olemista on alkanut myös pitämään arvossa. Palautuminen on tärkeää, jotta jaksaa seuraavanakin päivänä, viikkona ja kuukautena. On hyvä välillä suunnata ajatukset muualle ja haukata raitista ilmaa sisällä olon sijaan. Omalla kohdalla parhaan irtioton saa, kun käy kirmaamassa lenkin prikaatin ulkopuolella. Korvat palautuvat kaikesta rummutuksesta ja valloittavasta marssimusiikista, joka kajahtaa melko kovalla äänellä nejäkymmentäpäisestä paraatisoittokunnasta. Yhteydenpito läheisiin siviilissä irrottaa lisäksi hyvin tilanteesta – olit sitten harjoituksessa tai kasarmilla.

Minulle ne ihmiset ovat kuitenkin tärkeimpiä motivaation ylläpitäjiä. Esimerkiksi soittamisen suhteen Varusmiessoittokunnassa vallitsee positiivinen ryhmäpaine. Kun muutkin harjoittelevat, ei itsekään luista soitosta vaan pikemminkin kerää ryhmän ympärilleen ja tahkoo yhdessä kappaleiden hankalia kiemuroita. Riittävän määrän soittajia marssimaan löytää myös helposti – tarvitaan vain muutama eri nuotin soittaja. Marssirummut luovat toki aina todellisen sotilasmusiikin tunnelman.

Ei motivaatiota ilman ihmisiä.
Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen

Seison ruokalinjaston päässä pakki oikeassa kädessäni täynnä ruokaa ja pohdin, minne suuntaan nauttimaan ateriaani. Totean, ettei sillä ole mitään väliä kenen seuraan liityn, sillä vastassa on takuulla hyvää seuraa ja keskusteluja. Ja jos päätän yksin istahtaa puun juurelle, joku takuulla tulee perästä.

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Niko Tamminen

Jääkäri Tamminen on soittokunnan päivystävä bassoklarinetisti ja kasvot blogin pyörityksen takana. Tamminen ei suuresti nauti aamuyön tuntien kiertoparivartioista, mutta nekään eivät saa hänen hymyään hyytymään. Hänen tapoihinsa kuuluvat lettujen paistaminen muille yksikön varusmiehille ja vauhdikkaat iltalenkit.

Kuhinaa kulisseissa – nauhoitusviikot teknikon silmin

Teksti: Valtteri Koponen
Kuvat: Puolustusvoimat / Anton Hietikko, Lauri Heroja

KUUNTELE BLOGI!

Lukijana: Niko Tamminen
Merkittävä osa työstä tehdään äänitysstudion ulkopuolella.
Kuva: Puolustusvoimat / Anton Hietikko

Nyt kun Varusmiessoittokunta ei pääse esiintymään livenä, haluamme tuoda musiikin etänä yleisöllemme. Näyttävin tapa on tietysti tehdä jokaisesta kokoonpanosta omannäköisensä musiikkivideo. Käteväähän tässä tilanteessa on se, että esiintymispaikkamme on helposti ihmisten saavutettavissa Varusmiessoittokunnan Youtube-kanavalla. Nyt kerron, millaista oli toteuttaa neljän kokoonpanon musiikkivideot teknikon silmin.

Musiikkivideoprojekti lähti käyntiin show- ja viihdebändin äänittämisellä. Alkuun kasasimme tekniikkatiimin voimin äänitystudiot bändien harjoitustiloihin. Soittimet, mikrofonit, kaapelit, korvamonitorit, mikserit, tietokoneet – viriteltävää oli paljon. Töitä tehtiin osittain limittäin, jotta toisen kokoonpanon soitto ei vuotaisi rakenteita pitkin toisen nauhalle. Kun Showbandia nauhoitettiin, Viihdebändille rakennettiin studiota. Aikaa nauhoituksiin kului vajaa päivä per kokoonpano, minkä vuoksi nauhoitukset levittäytyivät kahden viikon ajalle. Vaikka kappaleista otettiinkin useita ottoja, ja ne varmastikin pursusivat jo jokaisen korvista ulos, hyvä tunnelma pysyi koko projektin ajan.

“Vielä yksi otto!”
Kuva: Puolustusvoimat / Anton Hietikko

Kaikki neljä ääniteknikkoamme työskentelivät nauhoitusten parissa. Äänityksen aikana piti huolehtia äänityksen tasoista sekä siitä, että soittajat kuulevat sekä itsensä että toisensa.  Samalla tehtiin tulevia livekeikkoja varten korvamonitoriasetuksia jokaiselle soittajalle. Nauhoitusten jälkeen taas äänen jälkityöstö vei aikaa.

Kun äänitys oli valmis, aloimme valmistelemaan kuvauksia – tilat piti siis somistaa ja valaista. Itse olen toinen Varusmiessoittokunnan kahdesta valoteknikosta. Onneksi kuitenkin saimme apua muilta tekniikkatiimiläisiltä. Valot, toisenlaiset valot, kaapelit, lisää kaapelia, valopöytä, ohjelmointi – taas tekemistä oli jokaiselle käsiparille. Oman haasteensa tähän kaikkeen toi eri tilojen korkea käyttöaste, minkä vuoksi meidän piti suunnitella ja aikatauluttaa työ huolella, jotta kaikki palikat sopisivat kohdilleen. Välillä töitä piti jatkaa iltaisinkin, jotta seuraavalle aamulle olisi valmiit puitteet. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä motivaatio tehdä parasta mahdollista jälkeä oli suuri.

Ja niin kaikki oli valmiina taltiointia varten.
Kuva: Puolustusvoimat / Anton Hietikko

Parhaimmillaan samanaikaisesti yksi tiimi hioi äänitettä, toinen tiimi äänitti, kolmas auttoi kuvauksissa ja neljäs valmisteli seuraavan päivän kuvauksia. Taltiointiviikoilla pääsin valomiehen roolista huolimatta auttamaan myös äänityksien valmisteluissa sekä kuvaamaan ja editoimaan musiikkivideoita viestintätiimin vahvistuksena. Parasta soittokunnassa mielestäni on juurikin tehtävien monipuolisuus ja hyvä tekemisen meininki.

Kuvauksien aikana huolehdimme, että soittajat kuulevat raakaversion kappaleesta sekä metronomin, jotta he pystyvät laulamaan ja soittamaan juuri oikeassa tahdissa videota varten. Myös valaistusta piti säätää videon tarpeiden mukaan. Kappaletta soitettiinkin varsin moneen kertaan, jotta esitys saatiin taltioitua lukuisista kuvakulmista videota varten. Voin vain kuvitella soittajien fiiliksen, kun viimeisen kerran huudettiin: ”Poikki! Eiköhän se ollut siinä”, eikä kappaletta tarvinnut enää soittaa ties kuinka monennetta kymmenettä kertaa.

Jokapaikanhöylältä luonnistui myös kuvaaminen.
Kuva: Puolustusvoimat / Anton Hietikko

Muista videoista eroten Konserttisoittokunnan video kuvattiin ja äänitettiin yhtä aikaa, sillä suuren kokoonpanon on vaikeampaa soittaa nauhan tai metronomiraidan päälle. Suuri orkesteri vaatii myös suuremman valaistuksen, jota rakentaessa meni tovi jos toinenkin. Itse ainakin olen tyytyväinen lopputuloksiin ja päästiinhän samalla kokeilemaan mihin kaikkeen kalustollamme pystyy.

Kaiken kaikkiaan nämä kaksi viikkoa jättivät hyvän mielen ja tunteen siitä, että on päässyt tekemään töitä hyvällä sykkeellä yhteisen hyvän eteen. Matkan varrella tapahtui vaikka mitä, ja välillä tuntui siltä, että kaikki työmäärä kaatuu kerralla päälle. Loppusuoralla oli kuitenkin aivan mahtava fiilis, kun työ kantoi hedelmää. Uskon, että kaikki oppivat tästä projektista jotain. Jollekin tämä oli ensimmäinen musiikkivideo, joku ei ollut ennen soittanut korvamonitorien kanssa. Itse opin lisää aikatauluttamisen ja kommunikaation tärkeydestä – onhan kyseessä iso joukko, jonka kanssa toimitaan.

Tältä näytti nauhoitusviikko teknikon silmin. Onhan tämä vain pintaraapaisu tai korkeintaan lohkaisu koko komeudesta, mutta toisaalta tuskin ne sadat metrit kaapelia tai tietokoneen nakuttelu ketään kiinnostavatkaan. Toivotan tämän blogin myötä oikein hyvää kevättä kaikille, ja muistakaa virittäytyä Youtube-kanavallemme nauttimaan työmme hedelmistä!

Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Valtteri Koponen

Jääkäri Koponen on pitkällä musiikkitaustalla varustettu teknikko, joka haluaa tukea muusikkoja saamaan biisistä kaiken irti, vaikkapa valoja vilkuttelemalla.

Mikä barettimarssi!

Teksti: Katariina Kekoni
Kuvat: Puolustusvoimat /
Lauri Heroja, Joel Tiainen, Noora Niittymäki

Tällä kertaa marssi toteutettiin perinteisenä komppaniasiirtona.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Ansaitaksemme sinisen baretin päähämme ja koulutushaaramerkin hihaamme, on meidän suoritettava perinteinen barettimarssi. Maailman nykyisen tilanteen vuoksi marssimme suorittaminen aikaistui, ja pääsimme suorittamaan sitä jo A-ryhmän metsäviikon aikana. Tuntui, että koko metsäharjoitus huipentui siihen, kun viimeisenä päivänä jätimme Hätilän alueen taakse ihan jalkaisin. Oli mukavaa vähän etuilla barettimarssin suorituksessa, sillä ajankohta barettimarssille olisi ollut alun perin myöhemmin keväällä.

Barettimarssi on normaalisti noin 27 kilometrin pituinen marssi, jonka reitti vei viime vuonna Panssariprikaatista Aulangon näköalatornille. Normaalisti marssi on suoritettu pienemmissä ryhmissä fyysisestä tasosta riippuen, mutta tänä vuonna suoritimme marssin kaikki samaan aikaan, yhdessä pötkössä joka ikinen. Pakkasimme reput, teltat ja varustuksen torstaina, ja perjantaiaamun koittaessa lähdimme tekemään suoritusta Hätilän harjoitusalueelta kohti Panssariprikaatia.

Alkuvalmistelut marssiin olivat enemmän kuin odotin: lähdettiin jopa teippaamaan jalkoja ja kaikenlaista. Marssivarustus meillä koostui maihinnousukengistä, maastopuvusta, taisteluliivistä, repusta, rynnäkkökivääristä ja piposta. Jalkojen teippaaminen sujui kersantti Rautasuon ja yliluutnantti Suutarisen johdolla. Teippejä teippailtiin jalkoihin edellisenä iltana rakkuloiden estämiseksi ja jotta marssi sujuisi kivuitta.

Kävelin itse jonon kärjessä eli ensimmäisenä heti marssia johtavan yliluutnantti Suutarisen jälkeen, ja reppuuni oli kiinnitettävä huomioliivi, jotta muut jonon perällä näkevät missä mennään. ”Okei, oon vissiin koko jonon ensimmäinen, ja nyt mun pitää olla vahva, sillä yliluutnantti määrää tahdin ja mun on pysyttävä siinä messissä”, ajattelin ennen lähtöä. Päätin, että painan tämän marssin alusta loppuun hyvällä sykkeellä, enkä väsähdä. Tiesin, että kroppani kestää kyllä. Oli hienoa vilkuilla vähän väliä taakse, ja nähdä loppumattomalta näyttävän sotilaiden jonon marssivan takanani.

Marssi taittui yliluutnantti Suutarisen johdolla.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Koko marssin alkutaival oli pelkästään metsien keskellä kuljettuja reittejä, ja maisemat auringon paisteessa olivat aivan uskomattoman upean näköisiä. Vaikka tuntui, että meinasin koko ajan töllätä edellisen tallaajan nilkkoja, niin pää nousi pakostakin ihailemaan maisemia. Tässä kohtaa muistan, että minulle tuli niin sanottu runner’s high, tai pikemminkin walker’s high -efekti. Suorituksen aloittamisen jälkeen jossain vaiheessa alkoi tuntua, että okei, nyt on rankkaa. Hetkellinen uupumus muuttui kuitenkin oikeastaan voimanlähteeksi kun pakotti kehon vain jatkamaan kävelyä. Yhtäkkiä tuntui kuin koko keho olisi täynnä pelkkää energiaa! Se oli siisti kokemus.

Marssin aikana pidimme kolme taukoa. Ensimmäinen tauko pidettiin pellolla reittimme varrella. Tauon aikana pystyi helposti vaihtamaan vaatteita ja sukkia, tai mitä ikinä halusikaan tehdäkseen marssista mukavamman. Tauolla ehti hieman syödä, hörppiä vettä ja nauttia auringon lämmöstä. Toisella tauolla söimme lounaan pakeista jalkapallokentällä. Tässä vaiheessa aurinko porotti kaikista eniten. Se oli hyvä hetki hyvien tyyppien kanssa. Muiden kasvoista huomasi selvästi, että “tää on niin jees”.

“Kohta se on ohi.”
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Viimeinen tauko oli Hattulan kirkolla. ”Okei, vikat kilsat”, mietin päässäni. Viimeinen vaatteiden vaihto ennen maalia, ja eikun taas matkaan. Ehdittiin jo heittää vitsiä, että siinäkös se marssi olikin. Kuitenkin ne viimeiset kilometrit tuntuivat kaikista pisimmiltä. Kirkosta eteenpäin näimme upeita vanhoja Hattulan seudun puutaloja, ja reitti kulki jo enemmän ihmisten ilmoilla omakotialuetta pitkin.

Sää ei olisi paremmaksi voinut muuttua. Aurinko paistoi koko marssin ajan juuri sopivasti. Se loi aivan uskomattoman hyvän fiiliksen. Jonossa pystyi samalla hieman rupattelemaan edessä tai takana olevan toverin kanssa, ja kaikilla tunnelma oli korkealla. Uskon, että sää, maisemat ja porukka auttoivat merkittävästi ottamaan kaiken ilon irti.

Marssi oli lopuillaan, ja pääsimme yksikön porteista läpi. Meidät laitettiin juoksemaan vikat metrit yksikön ovelle. Ajattelin, että ”apua, nyt haluan puskea täysillä loppuun, vaikka takana onkin pitkä matka”, ja lähdin muiden mukana juoksemaan niin lujaa kuin pystyin. Päätin, etten lopeta juoksemista ennen kuin olen yksikön oven edessä. Ja niin teinkin!

Perillä tunnelma oli helpottunut ja palvelustoverit onnittelivat toisiaan saavutuksesta.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja

Kun saavuimme yksikön ovelle, se tuntui kyllä todella hyvältä. Kaikki hymyilivät kuin viimeistä päivää ja heittivät hengästyneinä toisilleen ylävitosia. Taakse jäänyt matka tuntui hienolta suoritukselta. Mietin mielessäni, ettei matka ollutkaan niin paha kuin olin luullut. Moni meistä, itseni mukaan lukien, oli varautunut pahempaan ja rankempaan. Yllätyimme kuitenkin siitä, kuinka kivaa oikeastaan koko marssiminen oli. Nautin koko matkasta.

Ensimmäistä kertaa ulkoiluttamassa sinistä päähinettä.
Kuva: Puolustusvoimat / Joel Tiainen

Seuraavaksi äkkiä reput tupiin, baretit mukaan ja ulos muotoon seisomaan. Ulkona odotti yksikön päällikkö, joka onnitteli meitä hyväksytystä barettimarssin suorituksesta. ”Baretit päähän!” -käskyn jälkeen siinä sitten seisoimme yhdessä, ihan rikki ja onnellisina, siniset baretit ensimmäistä kertaa ansaitusti päässä. Baretin lisäksi ansaitsimme koulutushaaramerkit lomapukujemme vasempaan hihaan.

Viimeinen täydennys lomapuku-lookkiin tuntui todellakin ansaitulta!

Kohta se karvalakki poistuu lomapuku-lookista.
Kuva: Puolustusvoimat / Noora Niittymäki
  • Jääkäri Katariina Kekoni

Jääkäri Kekoni toimii Varusmiessoittokunnan Showbandin laulajana sekä kivääritaitoryhmässä. Siviilissä Kekoni opiskelee englanniksi markkinointia sekä loihtii työkseen baristana erikoiskahveja.

Valkoiset hanskat käteen ja maastoon mars

Teksti: Tuomas Toivainen
Kuvat: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Harjoituskivääreistäkin löytyy pistin sekä kromilipas.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Koronaviruspandemia, ja siitä seurannut maailman peruminen muutti suurella kädellä myös soittokunnan suunnitelmat, ainakin tämän kevään osalta. Kuten lukuisat muut yksiköt, mekin siirryimme harjoitusalueelle tartuntariskin minimoimiseksi. Jotta homma ei menisi ihan peukaloiden pyörittelyksi, lyötiin porukalle käteen harjoituskiväärit, joiden pyörittelemistä on nyt aloitettu vähitellen harjoittelemaan.

Tosiasiassa kivääritaitoryhmä on Varusmiessoittokunnan yksi kulmakivi, jonka toimintaa harjoitellaan poikkeusoloista huolimatta. Totta puhuen, en itsekään ole vielä aivan perillä kivääritaitoryhmän työstä tai sen tarkoituksesta. Nimittäin itselleni tämänpäiväiset treenit olivat sairastelustani johtuen [toim. huom. ei korona] kolmannet, eli uutta opittavaa on kasaantunut melkoisella rytinällä. Tästä syystä en voi tässä blogissa tarjota aiheesta kattavaa historiikkia tai luennoida asian teoriasta, mikä on tietysti valtava harmi ja näkyy varmasti lukijamäärissä. Raapaistaan kuitenkin hiukan pintaa.

Maasto-olosuhteista huolimatta uusien taitojen omaksuminen on ollut nopeaa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Varusmiessoittokunnan kivääritaitoryhmä koostuu kaikista muista paitsi lyömä- ja puhallinsoittajista (konserttisoittokunta). Eikä tähän hommaan ihan torvia otetakaan, sillä kiväärityöskentely vaatii tarkkaa keskittymistä, lihasvoimaa ja koordinaatiota. Konserttisoittokunnan soittaessa paraatissa, kivääritaitoryhmä marssii mukana ja kurittaa kivääreitään kuin entinen varusmies avainketjuaan.

Eteen- ja olalleviemiset poikkeavat totutusta, sillä näissä kivääreissä ei ole lainkaan hihnoja. Paraatikivääreitä ei myöskään voi lepuuttaa taisteluliivin taskujen päällä, minkä vuoksi niitä täytyy jaksaa kannatella koko marssin ajan. Yläkropan on oltava jäykkänä, ja kivääri ei saa pomppia vaikka maasto olisi kuinka kuoppainen – jalat tekevät paljon työtä pitääkseen kulun tasaisena. Joskus marssiessani kuvittelen olevani panssarivaunu, joskus taas olevani kotona.

Voimatankojen avulla voidaan turvallisesti harjoitella korkeampia heittoja sekä pyöräytyksiä.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Loppupäivästä vaihdettiin harjoituskiväärit mustiin voimatankoihin aineellisten vahinkojen välttämiseksi. Harjoittelimme nimittäin “puoltatoista pyöräytystä”, ja siinä kyllä kieltämättä putket putoilivatkin yhdellä jos toisellakin. Kyseessä on siis liike, jossa kivääri (tässä tapauksessa kolmikiloinen muoviputki) heitetään ilmaan ja otetaan kiinni niin, että se pyörähtää puolitoista kierrosta. Teoriassa yksinkertaista.

Pyöräytyksiin ja heittelyihin alkoi tulla jo hiukan tuntumaa, vaikka porukka loppua kohti väsähtikin aikalailla. Olihan tämä päivä käytetty jo harjoittelemalla useaa vaikeaa asiaa, kuten kävelemistä ja kääntymistä. Ihan ensin se ei onnistunut, minkä takia lopulta marssittiin käsi kädessä kuin mikäkin musiikkileikkikoulu, jotta pysyttäisiin paremmin ruoduissa. Mutta voin rehellisesti todeta, että jokainen joka on koskaan kokeillut kuviomarssia, voi sanoa ettei se ihan kylmiltään mene.

Etualalla kivääritaitoryhmän kouluttaja kersantti Rautasuo.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

En sitten tiedä, kumman työ on raskaampaa, paraatisoittajan vai kivääritaitoryhmäläisen. Niinhän se toki on, että ruoho on yleensä vihreämpää aidan toisella puolella. Molemmat kuitenkin hoitavat tonttinsa parhaansa mukaan. Myönnettäköön, että marssiessani livenä soitetun Jääkärien marssin tahtiin taitokivääri olallani, herkistyin hieman. Ja tähän lausuntoon minua ei edes tarvinnut suostutella – onhan harjoituskiväärien vaihdin hitsattu turvallisesti umpeen.

Harjoitusta kuitenkin tarvitaan ennen kuin tällä joukolla kehtaa julkisesti torille mennä, mutta päätellen meitä kouluttavan kersantti Rautasuon hymystä, hyvään suuntaan ollaan menossa. Se selvinnee myöhemmin, milloin pääsemme taiteilemaan ihmisten ilmoille täältä metsän suojista.

Jääkäri Toivainen tarkkana harjoituksissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten
  • jääkäri Tuomas Toivainen

Jääkäri Toivainen on Varusmiessoitokunnan huumorikone ja imitaattori, jolta löytyy lausahdus tilanteeseen kuin tilanteeseen. Siviilissä rovaniemeläinen käsikirjoittaa animaatiosarjaa, näyttelee ja laulaa.

Jos yläluokkaan haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt!

Teksti: Matti Luotamo
Kuvat: Puolustusvoimat /
Joel Tiainen, Noora Niittymäki

Harjoitusten näkymä kontrabasistin silmin.
Kuva: Puolustusvoimat / Joel Tiainen

Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan yksikön yläkerrasta voit löytää hieman pölyisen yläluokan, jossa yliluutnantti Suutarinen takoo maailman kovatasoisinta (sekä myös ainoaa) varusmiesjousiorkesteria. Tänä vuonna orkesterissa on mukana kovia tekijöitä jokaisessa soitinryhmässä eli sektiossa. Jousiorkesterin konserttimestarina toimii noheva jääkäri Granström.

Itse soitan gambaperheen suurinta vekotinta, kontrabassoa. Meitä kontrabasisteja on jousiorkesterissa tänä vuonna jouhevat kaksi soittajaa! Olen soittanut ainoana kontrabasistina eri kokoonapanoissa jo yli 10 vuotta. Nyt on siis mahtavaa päästä soittamaan suuremmassa sektiossa ja pohtimaan intonaation syviä syövereitä kaverin kanssa. Iloinen yllätys oli myös alttoviulistien määrä. Kolmesta sorjasta nuoresta altistista lähtee todella komea ääni! Yhteensä meitä soittajia on bändissä 17 kapellimestari mukaan lukien.

Tällä hetkellä ohjelmistossa on muun muassa Griegin mestariteos Holberg-sarja. Jo ensimmäistä kertaa kappaletta soittaessamme kuulin, miten alun terävät sekä sointuvat äänet täyttivät luokan ja maalasivat mieleeni kauniin norjalaisen vuonomaiseman. Tällöin totesin viimeistään, että olin tullut oikeaan paikkaan.

Maailman ainoa varusmiesjousiorkesteri.
Kuva: Puolustusvoimat / Joel Tiainen

Jousiorkesteri on ottanut kevään teemakseen pohjoismaalaisen musiikin sekä klassisen että sotilasmusiikin saralla. Suurennuslasin alla ovat erityisesti edellä mainittu Holbergin sarja ja marssit, kuten arvata saattaa. Marssimusiikki sekä sotilasmusiikki kokonaisuudessaan ovat hyvinkin tuore konsepti jousiorkesterille. Uskon ja tiedän, että kesän tulevien keikkojen esitykset tulevat olemaan (sotilaallisen) kauniita ja koskettavia. Soittokauden alussa olemme kehittyneet orkesterina hurjin harppauksin. Sointiväri muuttuu jokaisella harjoituskerralla aina vain parempaan suuntaan. Tästä voi kiittää sektioharjoituksia, joita pidetään eri kokoonpanoilla aamukahdeksasta jopa puoleen yöhön saakka.

Haasteita kuitenkin riittää koronaviruksen vuoksi. Tartuntatauti vaikuttaa myös orkesterin toimintaan harmillisella tavalla. Ollessamme vapautettuna muusta palveluksesta tai kenttäolosuhteissa, yhteisharjoitusten pitäminen vaatii vähintäänkin erityisjärjestelyjä. Kuitenkin yksikköviikkoina sitten soitetaan “like never before” eli aika tehokkaasti hyödyntäen! Logistisista syistä en voi ottaa bassoani mukaan lomalle, minkä vuoksi harjoittelumahdollisuuteni ovat hyvin rajalliset.

Poikkeustilanteesta johtuen ryhmähengen merkitys kasvaa. Mutta kun tähänkin asti on selvitty hyvällä ja tarmokkaalla asenteella, tällainen mankeli ei sammuta yläluokan musiikin ahjon kuumempaakin kuumempaa liekkiä.

Jääkäri Luotamo suorittamassa tukikohtapalvelusta.
Kuva: Puolustusvoimat / Noora Niittymäki
  • Jääkäri Matti Luotamo

Jääkäri Luotamo on veikeä 19-vuotias kontrabasisti, joka opiskelee siviilissä rakennustekniikkaa Tampereen yliopistoyhteisössä. Muita harrastuksia ovat mm. luonnossa liikkuminen sekä kalastus.

Soittokauden ensisävelet – ajatuksia palveluksesta ja soittokuntaan hakeutumisesta

Teksti: Martta Luoma
Kuvat: Puolustusvoimat /
Selina Winsten, Lauri Heroja

KUUNTELE PODCAST!

Äänessä: Martta Luoma, Niko Tamminen
Musiikki: Varusmiessoittokunnan Showband / Joel Kolehmainen, Aron Salomäki, Toivo Soronen
Soitinestetiikkaa monitoimihallin aulassa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

13-vuotiaan nuoren klarinetistin mieleen Raudaskylän puhallinmusiikkileiriltä vuonna 2013 jäi päällimmäisenä kaksi asiaa: yhdessä soittamisen ilo sekä Puolustusvoimien varusmiessoittokunnan vierailu. Showband veti meille keikan, pääsimme kuulemaan Konserttisoittokuntaa Ylivieskan Akustiikkaan ja seurasimme Paraatisoittokunnan kuviomarssiesitystä vanhan koulun kentällä. Leiriläisinä katsoimme kirkkaan sinisiä baretteja kantaneita varusmiehiä ylöspäin ja ihastelimme tietysti soittotaitoa, mutta myös soittokuntalaisten särmikästä yleisilmettä. Kun myöhemmin musiikin tekeminen alkoi kiinnostaa toden teolla, palvelus Varusmiessoittokunnassa alkoi kuulostaa jännittävältä kokemukselta ja sotilasmusiikki jopa tulevaisuuden uramahdollisuudelta.

Hakupaperit Varusmiessoittokuntaan tammikuun 2020 saapumiserään ja omalle aluetoimistolle naisten vapaaehtoista asepalvelusta varten piti olla lähetettynä vuoden 2018 loppuun mennessä. Kun mummo, opettajat ja puolitutut kyselivät, miksi haluan armeijaan, perustelin, että soittokunnasta kotiutuisin mukanani liuta uusia taitoja ja ystäviä sekä kontakteja musiikkimaailmasta, mistä olisi hyötyä tulevaisuudessa. Minua kiinnostivat myös kuviomarssi, suuret konserttikiertueet ja niiden toteuttaminen sekä johtajakoulutus. Nyt muutamaa Raudaskylän puhallinleiriä ja seitsemän vuotta myöhemmin olemme Varusmiessoittokunnassa juuri siirtyneet sotilaan peruskoulutuksesta soittotoimintakauteen. Soittimet, kamerat ja paraatipuvut on laitettu valmiiksi ja ahkera työskentely ensimmäisten keikkojen eteen on alkanut. Uusia taitoja on kertynyt jo lyhyessä ajassa aikamoinen repertuaari ja on etuoikeus työskennellä joka päivä huikean taitavien palvelustovereiden kanssa. Voin ylpeänä sanoa olevani oikeassa paikassa.

Klarinettisektio täysilukuisena ja valmiina soittamaan viileämmissäkin olosuhteissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Ulospäin Varusmiessoittokunnan ja muidenkin sotilassoittokuntien työstä näkyy ja kuuluu musiikin lisäksi tietty sotilaallinen kuri ja käyttäytyminen. Nämä yhdistyvät ennen kaikkea kuviomarssissa ja paraateissa. Marssikapellimestarimme kapteeni Perälän sanoin paraatiesiintymisissämme musiikin osuus on puolet kokonaisuudesta ja toinen puoli syntyy sotilaallisen identtisestä ja yhdenaikaisesta liikkeestä. Reilut kaksi kuukautta palvelleena jääkärinä arvostukseni samanaikaisesti tapahtuvia täyskäännöksiä ja suoria ojennuksia kohtaan onkin noussut huomattavasti. “Varusmiessoittokunta edustaa aina” on meille tutuksi tullut lausahdus, ja yhteinen tahtotila saavuttaa tämä korkea osaamisen taso on perustana kaikelle toiminnalle, niin paraatikentillä kuin yksikössäkin.

Tiivis harjoittelutahti saattaa välillä tuntua raskaalta, milloin
yhteishengen merkitys korostuu.
Kuva: Puolustusvoimat / Selina Winsten

Joukkoyksikkömme henki koostuu monista asioista ja vaikka olisinkin varmasti viisaampi kertomaan siitä loppuvuodesta, tärkeimmät yhteishengen rakennuspalikat olen jo ymmärtänyt. Iloitsen päivittäin siitä energiasta ja motivaatiosta, joka on nähtävissä kanssataistelijoiden hymyileviltä kasvoilta. On ollut ihana huomata, miten kaveria autetaan vaikkapa tuvan siivoamisessa koko kerroksen voimin. Tai kuinka joku ehdottaa iltavahvuuslaskennassa, että päivystysvuorossa ollutta kuuluu kiittää aplodein “kolmella sotilaallisella” ansiokkaasta johtamisesta päivän aikana. Ilmapiiri meillä on tsemppaava ja positiivinen – pieni pilke jatkuvasti silmäkulmassa. Oma motivaatio säilyy, kun koko joukon tavoitteet ovat korkealla. 

Katse eteenpäin ja kohti ensimmäisiä keikkoja!

Etualalla jääkäri Luoma äänenjohtajana harjoituksissa.
Kuva: Puolustusvoimat / Lauri Heroja
  • Jääkäri Martta Luoma

Kirjoittaja on 20-vuotias helsinkiläinen klarinetisti, joka nauttii orkesteripultissa istumisen lisäksi spontaaneista ideoista ja inspiroituu ihmisistä, joista huokuu aito innostus omaan tekemiseen. Musiikinopiskelun ja kiireisen arjen vastapainoksi jääkäri Luoma kaavailee mielellään reppureissuja maailmalle tai viettää pitkiä teehetkiä ystävien luona.

Metsää, poteroa ja kipinää (eli tunnelmia ensimmäisestä taisteluharjoituksesta)

Teksti: Aliisa Jämsä
Kuvat: Puolustusvoimat /
Noora Niittymäki, Tuomas Puranen

Teltan pystyttämisen lisäksi tukikohta täytyy naamioida maastoon mukautuvaksi.
Kuva: Puolustusvoimat / Noora Niittymäki

Ensimmäisellä viikonloppuvapaalla monen alokkaan päässä tapahtui varmasti pientä spekulointia, sillä tulevalla viikolla koitti ensimmäinen metsäleiri. Lähtö oli tiistaina ja paluu torstaina. Jo lähtöpäivää edeltävänä iltana osa alokkaista oli aloittanut ajoissa metsävarustuksen pakkaamisen. Herätys oli poikkeuksellisesti aikaisemmin, mutta lähtö tapahtui reippaasti. Päästyämme majoitusalueelle meidät alokkaat jaettiin ryhmiin, joiden johtajina toimivat alikersantit. Telttaryhmät koostuivat kahden alikersantin johtamasta ryhmästä. Levittäydyimme ryhmittäin alueelle ja aloitimme kokoamaan telttoja. Koottuamme teltat, ne purettiin. Ja taas koottiin. Ja taas purettiin. Uudelleen kokoaminen ja purkaminen turhautti monia, mutta siinä alkoi huomaamaan, kuinka se tapahtui yhä nopeammin ja nopeammin. Samalla pystyimme kaikki kehittämään yhteistyötaitojamme.

Telttojen kokoamisen ja purkamisen lisäksi pääsimme tutustumaan poteroihin. Jotkut poterot olivat jo valmiiksi tehdyt, kun taas toisia pääsi oikein kunnolla muokkaamaan ja kaivamaan itselleen sopivaksi. Poteroissa harjoittelimme ryhmittäin taistelijoiden välistä kommunikointia sekä rivakkaa suojautumista teltoille. Tavoitteena oli oppia ripeä reitti omalta teltalta poteroon ja takaisin. Reitti kehotettiin painamaan mieleen mahdollisten hälytysten varalta. Hälytykset aiheuttivat monenlaisia mietteitä – jotkut alokkaat olivat stressaantuneita, toiset jopa innoissaan. Kuitenkaan ensimmäisenä yönä hälytystä ei tullut. Helpotus vai pettymys? Vaikka hälytystä ei tullut, ensimmäinen yö oli kuitenkin monelle tapahtumarikas. Osa alokkaista pääsi valvomaan kipinävuoroon tai kiertoparivartioon.

Poterossa täytyy pysyä mahdollisimman matalana, eikä keskittyminen saa herpaantua.
Kuva: Puolustusvoimat / Noora Niittymäki

Toinen päivä oli miltein kokonaan pyhitetty ampumaradalle. Lähtö tapahtui pian aamupalan jälkeen kaikki tarvittava materiaali mukanamme. Tämä oli toinen kerta, kun me alokkaat pääsimme ampumaan radalle. Ampuminen oli tuttua juttua kaikille ja sujui annettujen palautteiden mukaan erinomaisesti. Kersantti Rautasuon sanoja lainaten: “Bravo!”. Ampumisen ohella pääsimme harjoittelemaan käsikranaatin heittämistä, telamiinan kaivamista, kevyen kertasingon käyttöä sekä syöksymistä taistelutilanteessa. Pienten pakkasten takia pieni vilu saattoi vaivata muutamaa taistelijaa, mutta onneksi nuotiopaikoille pääsi lämmittelemään pakkiruokailun ajaksi. 

Kun ammunnat oltiin saatu päätökseen, suuntasimme takaisin majoitusalueelle. Myöhemmälle illalle oli ohjelmassa ryhmittäin partiossa liikkumista ja toimimista, mitä tarvitsimme seuraavana päivänä. Ryhmittäin suoritimme muutaman kilometrin marssin partiomuodossa alikersanttien johdolla. Matkan varrella harjoittelimme väijytystä ja taistelutilanteita vihollisryhmiä vastaan. Päästyämme takaisin yksikköön raskaan marssin jälkeen, purimme metsävarustuksen, huolsimme ja puhdistimme aseet sekä veimme teltat kuivumaan. Kaiken tämän jälkeen pääsimme pikkuhiljaa viettämään rentoa iltavapaata. Moni alokas, minä mukaan lukien, palkitsi itsensä saunan löylyillä ja maukkaalla pitsalla.

Kun kaikki puhaltavat yhteen hiileen, hyvään lopputulokseen päästään ripeästi.
Kuva: Puolustusvoimat / Noora Niittymäki

Tätä blogia varten kyselin hieman ympäriinsä alokkailta mielipiteitä ja tuntemuksia ensimmäisestä metsäharjoituksesta. Monen mielestä onnistunutta oli ehdottomasti alokkaiden välillä vallitseva ryhmähenki. Telttaryhmittäin ja pienryhmittäin saimme tutustua paremmin toisiimme. Koska armeijassa ei ryhmäytymiseen niin paljoa keskitytä, tämä oli oiva mahdollisuus siihen. Muutamalle metsässä yöpyminen oli täysin uusi käänne arkeen, mikä toi pientä jännityksen hiventä leiripäiviin. Alokkailla mieleenpainuvimmat asiat harjoituksesta olivat ammunta, kipinä- ja parivartiovuorot ja meidän mahtava yhteishenki! Myös alikersantit antoivat kehuja, kuinka meistä Varusmiessoittokunnan alokkaista hehkuu motivoituneisuus sekä tekemisen meininki.

Itselleni harjoitus oli yksi fyysisesti rankimmista mutta mielenkiintoisimmista kokemuksista näiden ensimmäisten viikkojen aikana. Partiotaustani osoittautui hyödylliseksi telttojen kokoamisessa sekä yleisesti metsässä toimimisessa. Vaikka pieni “ynnykkä” (tunnetila, jossa kaikki negatiivinen tuntuu kaatuvan niskaan ja tekisi mieli vain käpertyä kuusen juurelle sikiöasentoon) meinasi välillä ottaa vallan ja tuntui kuin kaikki voimat loppuisivat, en antanut periksi vaan otin itseäni niskasta kiinni. Reippaalla asenteella odotin aina seuraavaa aktiviteettia. En antanut epäonnistumisten lannistaa, koska niistä voi vain oppia. Metsästä löysin omien vahvuuksieni lisäksi myös heikkouksia, joita aion kehittää koko palveluksen loppuun asti. Ylpeänä voin olla tässä porukassa mukana!

Jämsä valmistautumassa harjoitukseen. Kuva: Puolustusvoimat / Tuomas Puranen
  • Jääkäri Aliisa Jämsä

Kirjoittaja on 19-vuotias stadilainen, joka taituroi Showband -kokoonpanon laulajana. Jämsän voit löytää tuvasta beatboxaamasta tai näyttelemästä.

Täällä ollaan!

Teksti: Niko Tamminen
Kuvat: Puolustusvoimat / Noora Niittymäki

Eräänä utuisena maanantaipäivänä löysin joukon kaltaisiani palvelukseen astuvia Hämeenlinnan rautatieasemalta. Tunnelma oli odottava ja jännittynyt. Kaikki katselivat jalkojaan matalassa lumihangessa ja välttelivät suomalaiseen tapaan katsekontaktia. Onneksi sitä ei jatkunut kovinkaan pitkään kun ykskaks oli ympärilleni löytynyt juttukavereita matkaseuraksi kohti varuskuntaa.

Määrätietoisesti astelin prikaatin porteista sisään ja päädyin alkutarkastusten jälkeen viimein tuttuun paikkaan, jossa olin vajaa vuosi sitten vieraillut pyrkiessäni Varusmiessoittokuntaan. Yleisradiokin oli paikalla ikuistamassa saapumistamme. Punkkani löytyi toisesta kerroksesta kätellessäni samalla vielä tuntemattomia palvelustovereitani. Nopeasti porukka kuitenkin alkoi jo hitsautumaan yhteen kun taiteilimme tetriksen tapaan varusteitamme sipulisäkeistä paikoilleen. Päivän päätteeksi olin selvittänyt että tupani pitää sisällään soittokuntalaisia käsikirjoittajasta trumpetistiin aina Helsingistä Rovaniemelle saakka.

Ensimmäiset viikot ovat suurelta osin kuluneet koko palvelusaikaa koskettavien ja tulevia harjoituksia valmistelevien velvollisuuksien hoitamisessa. Päiväohjelmassa on ollut mm. rokotuksia, taistelu- ja ampumavarustukseen tutustumista, Panssariprikaatin eri tukevien tahojen infotilaisuuksia, läheisten päivät, vääpelin oppitunteja yksikön toiminnasta, itsenäistä sotilaan opiskelua sekä siisteyspalvelusta eli sipaa – tietoja ja käytäntöjä omaksuttavaksi laidasta laitaan. Yksi tupalaisistamme totesi muutaman palveluspäivän jälkeen ettei sipaa ole mahdollista suorittaa hyväksytysti alikersantin ensimmäisellä tarkastuksella, mutta useamman yrityksen jälkeen olemme onnistuneet siinäkin. Meitä kiellettiin tuulettamasta, vaikka niin kovin ikkunan avaaminen helpottaa hikisen suorituksen jälkeen.

Intin alkutaipaleet ovat myös pitäneet sisällään haasteita. Kuinka pysyä annetuissa aikamääreissä ja ehtiä vaihtamaan varustusta käden käänteessä? Miten kivääristä saadaan puhdas ja koko joukkue pysyy suuntamiehen tahdissa? Olemme saaneet taistelukoulutusta sotilaan säässä ja jonottaneet tovin aikaisen aamuherätyksen jälkeen hyytävässä tihkusateessa. Vatsatautikin ehti osaa meistä kalvamaan. Toisaalta maasto-olosuhteissa ruokaileminen on tuttua puuhaa partioharrastukseni vuoksi. Kovan kurin avulla pyrimme saavuttamaan edustusjoukolle kuuluvan aseman.

Monesta kuitenkin selvitään, yhdessä. Juttua ja vitsejä on riittämiin ja laulu raikaa käytävillä. Musiikki yhdistää. Finlandian esittäminen läheisten päivänä, harjoittelumahdollisuus iltaisin ja yksikön oma saunavuoro ovat rikkoneet hyvin palveluksen tuomia rutiineja sekä tarjonneet vastapainoa taistelukoulutukselle. Kantahenkilökunnan pitämät oppitunnit ovat olleet asiapitoisia, mutta onneksi joukkoon on mahtunut kevennyksiäkin. Palavaa televisiota ei esimerkiksi kannata heittää kylpyammeeseen. Joissakin tilanteissa pokerinaaman pitäminen on ollut haastavaa.

Siis pilke silmäkulmaan ja käsidesiä perään! Näillä ajatuksilla kohti p-kauden haasteita ja rientoja.

  • alokas Niko Tamminen

Kirjoittaja on 19-vuotias helsinkiläinen klarinetisti, joka jäi Cooperin testissä 15 metrin päähän kuntoisuuslomasta. Soittamisen ohella alokas Tamminen harrastaa partiota, ja kesäisin hänet löytää veden ääreltä joko ulapalta purjeveneen kannelta tai rannalta loikoilemasta. Ensi kesänä suunta on kuitenkin kaukomaille…